KARHUNLUOLA

lj-tietäjä

päivätietäjä

Jul. 24th, 2007 @ 04:22 pm Katkenneet tuntosarvet

..ja siipi maassa. Hajanaisia kuvia(viime yön unista, John Irvingin rasittavalukuisesta kirjasta("Leski vuoden verran"), syyllisyyttä fleguudestani, lähenevä 3-kympin kriisi, ikävä ihmisiä, häpeä, koska olin Ilosaarirokissa niin kännissä, pelko(yhä)siitä, ettei kukaan todella, oikeasti, näe minua. Oon valmiiksi rasittunut huomisesta junamatkasta kotiin Tampereelle ja siitä, mitä siellä tulee tapahtumaan(a. ei periaatteessa mitään ja b. valtavasti sellaisia velvollisuuksia ja järjestelyitä, joita kammoan näin uupuneena tehdä). Vittu vali vali.

Joensuun taivas roikkuu. Eilen puhuttiin äidin kanssa hänen isästään ja minun isoisästäni, jonka kuoleman vuosipäivästä tuli kuluneeksi 22.päivä kaksi vuotta. Muistelin sen jälkeistä aikaa ja miten kuljin joka päivä kouluun hautausmaan poikki ja puhuin yksinäni hautuumaalla Äijälle ja miten lakkasin pelkäämästä luurankojen piirtämistä, pimeyttä ja hautakivien varjoja.

Luin Irvingin kirjan loppuun ja itkin lopussa, koska se oli sellainen epätodellinen, jota ei oikeesti tapahtu. Itselleni rakkaaksi käyneen Irvingin kirjoissa ihmiset ja läheiset tapaavat toisensa vuosien jälkeen ja löytävät vielä vanhoilla päivillään elämänsä rakkauden. Se ei oo todellista, niin ei oikeasti tapahdu.

Itseviha on järjettömän kuluttavaa.
---
Eilen tapasin ex-avomieheni(toisen).
Mä:"Sori ny, ku tää keskustelu oli vähän eksistentialistisesti painottunut.."
Se:"Mun toinen NIMI on eksistentialismi."

Pyöräily kaupunkiin tekee hyvää, tuuli tekee hyvää, tuore salaatti tekee hyvää. Miksi silti mieleni tekee savuisiin baareihin, likaista ja rietasta seksiä joissa nuuskisimme, nuolisimme, puristelisimme ja kaivelisimme toisiamme(kenen kanssa?!?)kuin vuosikausia luolassa asuneet, kiimaiset eläimet? Miksi mieleni tekee rappiolle, vetää kaikki nollille, muuttaa olotilaa, unohtaa kaikki, nukahtaa ja nukkua pitkään, pitkään; näkemättä noita unia joissa haaveeni konkretisoituvat värikuvissa, silittävät mua liian pehmeästi jotta voisin taas herätä.

En kestä itseäni tämmösenä angstina! Ei sovi yhtään minun luonteelle.
P.S Yritin myös eilen solmia tukkaani villaleteille. Ei sopinut sekään minulle. Unohtaisinpa itseni edes hetkeksi.

6 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Jul. 21st, 2007 @ 08:20 pm Pikaputkahdus 2

Tuon replyn kirjoitettuani mulla alkoi soida välittömästi päässä Don Huonojen "..tuulee, ja minä olen tuuli, ja sinä olet höyhen mun vietävänä..." Ja lauloinkin sitä sitten koko matkan äitini pienestä pihasta kioskille asti.. tuntuu hassulta, kun aloittaa kirjoittamaan, kuin ottaisi padosta pari tikkua irti(kitsaita, piikikkäitä, ja mädäntyneitä..!! ;), niin sieltä alkaisi tihkua vettä pieninä pisaroina ja lopulta isompina ryöppyinä.. miksen voisikaan kirjoittaa nyt, kun olen täällä koneen ääressä, eikä minua ehkä enää ujostuta.

Luettuani äsken vanhoja replyjäni olin kauhuissani siitä, että kuinka paljastavasti olen voinut omasta elämästäni kirjoittaa. So what? Minulla on ollut työn alla, OMASSA PÄÄSSÄNI, lähes kaksi vuotta sellaisia omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja tarinoita, joita en ole saanut aikaiseksi, jotka pyörivät siellä päässä sitten pientä piiriä ja vellovat mun päässä edestakas, kun suoritan päivän pieniä askareita.. tai sitten kirjoittamiseni/piirtämiseni keskeyttää vuolas "Äitee. Äitee? ÄITEE!"-vaatimus.. miksen voisi kirjoittaa muutamia sanasia nyt, kun olen vähän aikaa koneen ääressä(pelkäämättä, että puolet sielusta karahtaa alastomana taivaan tuuliin, siis tänne virtuaaliin) - ja varsinkin, kun olen tähän mennessä paljastanut itsestäni jo niin paljon?

Ehkä perimmäinen pelkoni onkin, että kaikki kuvittelevat tuntevansa minut, koska olen niin auki, ja koska olen niin auki, voikin käydä niin, että joku tuikkaa mua sinne syvälle sisälle taas ja satuttaa pysyvästi(mulla on ollut ongelmia päästä yli tietyistä asioista)? Tai sitten se, että kukaan ei TODELLA tunne minua?

Oikeasti se juttu taitaa mennä niin, että me ollaan kaikki samassa venhossa, tässä samassa vitun maailmassa. Ratkaisevaa vain on se, miten me - pelkoinemme, huolinemme, uskomattomine puuskinemme, intohimoinemme - onnistumme luovimaan toistemme välistä ja jakamaan todella toisen ihmisen kautta jotakin, pienen palasen, mitä se sitten lieneekään - välikäden kautta tai välittömästi, suoraan. Pelkään oikeasti! että mitä jos en tunnekaan todella ketään? Hirveätä.

Vihaan välillä itseänikin, sitä mikä oon. Mitä olen kuvitellut, kun olen tehnyt lapsen tähän maailmaan? (Ihanan, nauravaisen, ihmeellisen viisaan ja omintakeisen kekseliään lapsen.) Olenko kuvitellut voivani yhdistää paitsi identiteettikriisini, niin myös senjälkeisen taiteilijavisioni, haluni tehdä ja PALJON, siihen että olen myös yksinhuoltaja? Energiaa on suunnattava valtavasti, ja joka suuntaan, sitten on osattava myös kääntää sitä suuntaa, ja taas kääntää, sekä äänensävyä että asennetta, energian laatua on muutettava ja käänneltävä nappuloita sinne tänne. Tämän kaiken häsläämisen jälkeen on osattava pysähtyä, tai muuten sydän uhkaa pysähtyä. Sen jälkeen on taas voitava lähteä liikkeelle! (Ja joka päivä on lähdettävä liikkeelle, jotta voisin pitää yllä arkea pienen elämässä.) Olenko kuvitellut voivani selviytyä tästä, mikä on niin kovin monelle täysin itsestään selvä asia?

Vihaan sitä, että työnnän Saaran syrjään kun tahdon tehdä omia asioitani, pakotan hänet ottamaan omaa tilaa sen vuoksi että MINÄ tahdon omaa tilaa(tai oikeastaan se on välttämätöntä elämisen kannalta) - toisaalta vihaan itseäni silloinkin, kun omistaudun ja uhraudun kokonaan, ja kaipaan joka hetki maalauksiani, pieniä, tahraantuneita merkintöjäni sekavilla sivuilla, ja vihaan itseäni koska olen poissaoleva lapseni kanssa, koska kaipaan hikisiä merkintöjäni.

Vertailu on kyllä ihan hanurista, no niin kyllä tämä eksistentialismikin, joten lopetan tähän. :D

Jatkan siitä, mihin jäinkin, eli kun kävelimme lapseni kanssa kioskille ja lauloin "höyhen tuulen vietävänä". Siellä tuli vastaan mustatukkainen nainen(äidin naapuri varmaan), jonka tapasin heti kun olin tullut Ilosaarirokista niin ulkoisesti kuin henkisestikin ryvettyneenä, takaisin lapseni ja äitini luo. Hän kyseli kuulumisiani, ja kerroin että "on hieman sydänsuruja". Hän otti heti kantaa, ja tuon poispäin kävelevän selän antamat myötätuntoiset ohjeet olivat melkein liikuttavia. Äsken, kun tultiin pyöräilemästä, tapasin saman rouvan pihalla ja se huusi, varmaan kymmenen metrin päästä, että:"ONKS SULLA VIELÄ SYDÄNSURUJA?!?" :D
Karjuin:"JOO!" Taas se käveli poispäin ja mutisi:"Voi rakas..."

Kioskin kohdalla samainen rouva jätti koiransa puuhun kiinni, ja kyseli - kuin vanhalta tuttavalta, että:"Mikset sie oo soittanu sille, tai edes pyytäny puhelinnumeroa? Ethän sie voi tiettää, ellet sie kysy!"
Minä:"Kuule, tuota.. mä en taida soittaa sille enää koskaan."
Rouva(läiskäyttää ilmaa kädellään hurmaavan lötkösti):"No sitten - ANNA OLLA!" :D

Tämäntyyppiset sympatian hetket täysin tuntemattomien ihmisten taholta saavat mut taas uskomaan siihen, että maailma on hyvä. :) Nimittäin, että toinen tahtoo jakaa kanssasi asian, vaikka vain hetken verran, auttaa, vaikka ei tietäisi yhtään mitään. Niin se just menee!
Toinen lyhyt hetki elämästä:
Seison Saaran kanssa Stockan aulassa, olen lopen uupunut ja juuri saanut kaikki ostokset kerättyä, Saara viuhtoo ympäriinsä ja pysähtyy lopulta juttelemaan ehkä kuusikymppiselle vanhalle tädille:"Sulla on ihanat norsut korvissa kiinni."
Täti(hymyillen):"Niin, mulla on norsut korvissa. Mää keräilen niitä."
Minä:"Aijaa? Mun tätikin keräs aikoinaan norsuja - se sanoi että ne tuottaa onnea."
Täti:"Vais nii.. no mulla ei ole ollut onnea. Tai siis, tai siis! Ihan hyvin mun asiat kaiken kaikkiaan on, mutta.. rakkaudessa ei ole ollut onnea." (surullista hymyä päälle)
Minä(vaisua hymyä):"Ei mullakaan."

Tuolloin ajattelin, että jos tuon ikäinen neiti uskaltaa sanoa tollasen asian Stockan aulassa mulle, joka kuvittelen kotonani olevani maailman ainoa yksinäinen ja kovia kokenut ihminen - mikä itsekäs ja paskamainen ajatus - niin silloin minunkin täytyy olla rohkeampi.
Elämä on viipaleita, pitkiä suikaleita, ohikiitäviä rekkoja, muistoja päässäni, jotka lahoavat kuin kuvina reunoistaan ja halkeilevat, vaikka niissä osissa, joissa näkyy vielä jotakin, paistaa uskomattoman kaunis, puiden välistä siivilöityvä valo ja melkein voi haistaa tuoksun, jota ei ole enää olemassa, ei minulle, se on mennyttä, ja on oleva.

Ja kohta taas tulee jotakin uutta.

6 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Jul. 21st, 2007 @ 07:50 pm Levähdän täällä taas hetken

Tuntuupa omituiselta lukea itseään julkisesti(tätä päiväkirjaa)ikään kuin vierasta ihmistä ja tajuta, kuinka paljon olen muuttunut. Ehkä sama ekshibitionistinen tarve minussa on tulla ulos kuin ennenkin(ainakin se on uskottava, kun kuuntelee ihmisten, jotka tuntevat minut, sanovan, että olen avoin ja häpeilemätön, vaikka itsestäni tuntuisi pieneltä, surkealta ja siltä, etten millään tule itsestäni tarpeeksi ulos...!), mutta ehkä kuitenkin tarve kirjoittaa ja käsitellä asioita on suurempi kuin jo mainitsemani egoistinen piirre minussa.

Ehkä joku lukee minua joskus, niinkuin minä luen muita? Ehkä joku ilahtuu, kun saa kuulla tarinan jostakin päin maailmaa(niin ainakin itselleni on käynyt). Ehkä jostakusta tuntuu samalta kuin minusta..

Olen viime aikoina ollut melkoisen yksinäinen. Ihmettelen sitä, että olen jaksanut jakaa tänne asioita silloin, kun elämässäni on vielä esim. ollut kokonainen perhe, kun nyt, kun jakamisen tarpeeni on yksinäisyyden keskellä välillä mieletön, en kirjoita mitään julkisesti(enkä piirrä). Niin, ja eikähän mulla ole kotona konettakaan.

Mutta mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan? On mahdotonta sanoa, mitä minulle on tapahtumassa, kun ei sitä tiedä itsekään. Olen lakannut uskomasta lähes pääasiallisesti rakkauteen tai sielunveljeyteen(ja tietenkin -sisaruuteen), tai käsitykseni siitä on muuttunut rajusti. Nauran harvemmin ja itken useammin. Mussa tapahtuu jotakin muutoksia, mutta en vielä tiedä mitä ne ovat. En osaa sanoa olevani masentunut, enkä liioin ailahtelevainenkaan(vaikka epäilemättä olen kumpaakin vuoron perään).

Välillä vihaan kaikkea, asioita, ihmisiä, maailmaa, ja luettelen päässäni sitä kaikkea mitä vihaan kirjoittamatta sitä minnekään. Toisinaan taas saan mielettömiä oivaltamisen hetkiä, jolloin, jos minulla ei "ole hauskaa", tai en sinänsä ole onnellinen, niin olen sillä tapaa onnellinen että tavallaan "hymyilen samalla kuin itken"; ja olen "ymmärtävinäni" useita asioita, useilla eri tasoilla samaan aikaan. Harvinaisina hetkinä nauran kaksinkerroin ja unohdan kaikki murheet, mutta silloinkin naurustani puuttuu jotain luonteenomaista, oleellista, sellaista joka siinä on ollut ennen, jokin sävy... Aavistelen, ettei merkittävää ole tulla siksi samaksi joka on ollut ennen, mutta ei siksikään, joksi koko ajan suurissa, kuita kurkottavissa (taiteilija)haaveissani itseäni muokkailen; vaan aivan joksikin uudeksi, sellaiseksi, joka heitetään tuulen vietäväksi mutta joka kuitenkin, omalla painollaan, ohjaa reittiä vaikka ei voikaan mitään tuulessa väijyville pyörteille.

Oon koettanut syödä oikein, ja kuunnella itseäni, sekä liikkua, paitsi nyt kesälomalla, jolloin olen unohtanut kaiken ja joutunut täysin rappiolle ja liikehdin vaivalloisesti eteenpäin noidannuoleni kera :D

Yllättävää hypätä virtuaaliin näin yhtäkkiä, vaikkei itsellä olekaan mitään sanottavaa. Ehkä, varovasti, tutkin ensin paikkoja ja sitten, joskus, ehkä vähän ajan kuluttua, mulla saattaakin olla jotain sanottavaa. Tai sitten ei. Tai sitten en edes halua sanoa sitä. Aika näyttää.

Tämänkertainen putkahdukseni olikin hieman painavahko tömpsähdys ;)

Nyt jatkan historian lukemista.

1 comment
Leave a comment
permanenttilinkki

Mar. 29th, 2007 @ 02:18 pm Palapelin palasia

Minä en osaa tänään(kään) mitään kokonaiskuvaa nykyisestä elämästäni maalailla, vain irrallisia palasia sieltä täältä. Eilen löydettiin junarata metsästä Saaran kanssa - pelosta & pimeydestä huolimatta lähdettiin seuraamaan sitä - sen päästä löytyi ruostunut tavaravaunu(joka näytti metsän pimeydessä, sieltä kaukaa, aivan hirviöltä)! Kevään tuoksut löytää mun sieraimeni, vaan asiat eivät suodatu niinkuin todellisuudella on tapana: suoraan, joko rauhallisesti tai sitten kuin valonleiskana silmien verkkokalvoille ja siitä tietoisena kuvana aivoihin - murehtiessani ja märehtiessäni asioita olen huomannut, kuinka olen kuin salavihkaa tippunut johonkin kuoppaan.

Jos eläminen olisi jatkumo -> jatkumo läpinäkyvä putki(jollaisen näin kerran unessa, tosin olin siellä rakastettuni kanssa enkä kuten nyt, yksin) -> ja siinä putkessa olisi sellainen, kuin muoviin poltettu, pahanhajuinen reikä -> joka veisi umpioituneeseen kuoppaan, josta en pääsisi takas liikkumaan siihen putkeen. Ai jai. Filosofisuuteni ei ole kovin huipussaan; varsinkaan näinä päivinä, jolloin vihaan itseäni, koska en saa mitään aikaiseksi ja etsin vain palasia toisten palasten seuraksi... tahtoisin nähä elämän kokonaisena. Ylenpalttista, ja rutiiniarkea häiritsevää filosofointia ja vitullista pohdiskelua yöaikaan aiheuttaa myös askeettinen elämämme: meillä ei ole niitä kahta ruutua kotona, nettiä eikä tv:tä. Täyttelen valvoessani sanaristikoita, puristelen finnejäni, piirtelen miljoonittain merkityksettömiä kuvia paskalehtien reunoihin ja vihaan itseäni lisää. Toinen syy, miksi toisinaan niin itseäni vihaan on se, että huomaan alituiseen, etten jaksa olla yksin - enkä vahva. Usein syyttelen itseäni betoninraskain, jyrähtelevin todistuksin siitä kuinka minun

-pitää kantaa vastuu elämästä
-pitää kantaa vastuu jonkun toisen elämästä
-pitää olla vahva

Ja aina heikkouteni, pienuuteni, sen yksinäisen, hennon, selkäkipuisen, jotenkin toipilaan, hellyydenkipeän rääpäleen kohottaessa päätään karhupuvun keskeltä huitelen sitä pitkin korvia, painu siitä. Enkä ymmärrä, että ehkä tuon surkimuksen pitää saada joskus silityksiä, rauhaa & lepoa, jotta karhu jaksaa jatkaa samoamista metsässä.

Ja jos kukaan muu ei silitä, niin itse pitäisi osata silittää. Perkele!

No tässä sitä yritetään. Oon hemmotellut itteeni liikunnalla, pitkästä aikaa, annan jopa ruokaretkahduksetkin anteeksi, koska oon huomannut, etten äi'y mässäilemään vaan jatkan kevyellä linjalla sen tuoman hyvän olon vuoksi. Tunteet menee jossain.. nääs ei vuoristoradassa, kaikki yllykkeet ja intohimot ja tunteet ja kaipaukset on kuin jossain vitun maastopyörälenkkeilyllä Timbuktussa, housunlahkeet ravassa, kartta hukassa ja pää täynnä moskiittoja. Hihihi. Kurjuudestani putkahtaa aina edelleen siunattu itseironia, ilman sitä olisin täysin hukassa, niin ja sekin on itsensä silittämistä.

Ystävät on minuu silittäneet. Sanoin ja käsin. Ja se tuntuu niiiiiiiiiin hyvältä.
Rahaa ei ole, eikä tule. Kaikki tulevat rahat menevät velkoihin. En usko hyvinvointivaltioon, en usko siihen että perheitä, vaikka pieniäkin, tuettaisi Suomessa. En helposti luota enää ihmisiin, ja pelkään paitsi laitoksia ja instansseja niin myös yksilöitä entistä enemmän. Toisin sanoen: en ole viime aikoina tiennyt paitsi että kuka olen, niin en myöskään että keitä vittuja kaikki muut ovat.

"Olenko ollenkaan syntynyt tähän maailmaan?"

Toivon että voisin myöhemmin palata kertomaan iloisempia uutisia.
Voikaa hyvin, kaikki.

1 comment
Leave a comment
permanenttilinkki

Jan. 18th, 2007 @ 02:41 pm Kaivo

Teen ja teen ja teen, enkä sittenkään tarpeeksi, teen liian vähän, etsin vääristä paikoista tai lataan liikaa energiaa vääriin asioihin ja liian vähän oikeisiin. Rahaa ei ole eikä tule, ja jos joskus tuleekin, se menee heti - on otettava asenne, etteivät tuet joita tililleni ripotellaan sattuvanvaraisin aikatauluin ole minun; vaan ovat velkaa jota minun on maksettava(en tiedä miten kauan). Ei ole rahaa ostaa ruokaa, lapsi itkee kun ei ole maitoa. Kämppä on liian pieni, kylmä, ei halkoja, eipä taas sitä rahaakaan halkoihin, lapsi valittaa kun on kylmä. Ei ole miehistä lämpöä, ei laiskanlinnaviihdykkeitä, ei linkkejä ulkomaailmaan(esim. lehti tai tietokone), ei muuta tekemistä iltaisin kuin koulutyöt, joiden kaikkien deadline on ensi viikolla, enkä ole läheskään valmis.

Hoh hoh. Tämän takia en ehkä ole avannut suutani koko päivänä, kun sieltä tulisi vain tällaista. Koittakaa kestää.

6 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Jan. 10th, 2007 @ 01:25 pm Asko Kallos-ja liukumäkiuni

Näin unta, jossa makasin rakastettuni vieressä pitkästä aikaa. Oli ihanan seesteistä, hieman kiihottavaa ja hyvin lämmintä. Tilanne kärjistyi rakasteluun, mutta (liian pian) rakastettuni alkoi puhista:"Multa tulee, tulee, nyt just!!!" Tullessaan hän muuttui Idols-tuomari Asko Kalloseksi, repäisi nivusistaan irti peniksensä, joka oli kirkkaan sininen, halkeillut nakkimakkara, hän kohotti sen huulilleen ja nieleskeli hammakas suu avoinna ja nauraen joka pisaran omaa spermaansa. Olin kauhuissani: "En halua että tuut, enkä varsinkaan halua, että sää oot Asko Kallonen!!!" Jonkin aikaa angstailtuani hän muuttui häneksi itsekseen, lämpö palasi, ja hän silitti poskeani kun makasin silmät kiinni ja väsyneenä, helpottuneena, kirvelevät väsymysrypyt betonilta tuntuvissa silmäluomissani, kuten joskus oikeastikin, väsymys ja silitys. Sitten hän sanoi tyypilliseen tapaansa: "Voi, älä huoli, tyttö kuule, nyt mennään!" Näin sanoen hän tarttui vyötäisiltäni ja lanteiltani kiinni ja lähdimme kiitämään omituisen, läpinäkyvän putken läpi, joka vei läpi useiden erilaisten maailmoiden... rakastettuni nauroi koko matkan ja piteli minusta koko ajan kiinni.

Pyyhkäistessämme alastomana ihmisnuolena suuren, pimennetyn uima-altaan yli jalkani viisti vettä, hämmentynyt ilme kasvoillani kiisin vain följyssä kerkeämättä antaa hämmästyksen tulla, takaamme kuuluivat vanhojen, läskien, vedessä lilluvien, tummakulmaisten äijien karjuvat vastalauseet: "Saatanan hipit! Kuinka te hipit KEHTAATTE!! Meidän uima-allas!!!"

Kun pääsimme taas takaisin läpinäkyvään putkeen, laskeuduimme henkäisten sylikkäin ja pitelimme toisistamme kiinni. Tilanne oli täynnä rauhaa, rakkautta ja ihmetystä, muistan tuon hetken varsin elävästi vaikka se oli vain unta ja vaikka nyt on jo iltapäivä. Tämän jälkeen menimme jonnekin bileisiin, jossa paljon molempien ystäviä, enemmän minun, enkä muista mitään muuta kuin että vaivuin sokeuttavaan, huumaavaan, kuoleman kaltaiseen uneen, joka vei särisevän ja painavan väsymyksen pois...

Herättyäni olimme jälleen putkessa rakastetun kanssa. Hän sanoi:"Sää nukuit Juhan vieressä." (Kenen Juhan?!?) Mää, että "mitä". Hän toisti sanomansa ja katsoi minua vakavasti, kuin oikeassakin elämässä. -"En mä tiedä, voinko mää jatkaa, kun sää nukuit Juhan vieressä." Mietin, etten varmaan ollut nukkunut, ja että vaikka olisinkin, niin en välittäisi muusta kuin hänestä.

Uni kertoo aika paljon mun peloista jne., mutta Asko Kallonen sinisen prinssinakkipeniksen kanssa oli kyllä paras juttu :D :D :D

1 comment
Leave a comment
permanenttilinkki

Dec. 7th, 2006 @ 04:50 pm Suvin luona

Ollaan Suvin luona. Saara huusi juuri, että "äiti, tuo hyödytön kani tipahti vessanpönttöön! Suvi saa pestä sen!" :) Olen viemässä Taijan antamaa kitaraa musiikkiliikkeeseen paikkailtavaksi. Ollaan sillä koko päivän soitettu pippelilauluja (terveisiä rakkaalle Suennelle, jota en ole muuten nähnyt harmittavan pitkiin aikoihin!). Tai minä *yritin* laulaa biisiäni Hitckokin lintuja, mutta Saara lauloi koko ajan pippeleitä päälle.. ei minulle mitään ihmeellistä kuulu. Nukun liikaa, syön liikaa karkkia, kaipaan omaa aikaa, jota huomenna saankin sitten. Outo tunne taka-alalla, pelottava fiilis - johtunee siitä, että pelkään taas raha-asioita.. mutta kyl se siit. Enpä jaksa enempää paskaa jauhaa. He he he.

Leave a comment
permanenttilinkki

Nov. 30th, 2006 @ 02:56 pm Rietas maineeni

Riettautta kerrakseen - Laura, naughty girl. Puhun paljon riettaita ja kiroilen ja poltan liikaa. Eilinenkin meni ihan hysterian parissa, ei mitenkään jaksa keskittyä kouluun, kun kaikki menee perseelleen. Huomisesta (vapaapäivästä!!!) tulee yhtä helvettiä, kun pitää kuskata kissanpentua uuteen kotiin, matkatavaroita, siivota koko kämppä, kerätä ja pestä kissankusiset objektit huoneistosta, hakea henkkarit, jakaa rahaa pois just kun sitä tulee ekaa kertaa kahteen viikkoon, käydä piirustusvälineitä kaupasta (tällaisetkin, yleensä nautinnolliset asiat tuntuvat äärimmäisen rasittavilta silloin kun on painetta päällä), käydä asuntotorilla hakemassa Pispalan kämppiä... huoh. Nykyään tuntuu, ettei kukaan edes jaksa lukea mun blogia kun kirjoitan niin harvoin ja tää on täynnänsä tämmöistä valitusta. Kunpahan pystyisin samankaltaiseen pohdiskeluun, filosofointiin ja asioiden ponnekkaaseen tutkiskeluun kuin esimerkiksi kaukainen ystäväni muoviromu (minun linkeissä). Tuntuu että paljon kuluu aikaa semmosen paskan pohdiskeluun, että mitä minulla on ainoana vanhempana oikeus tehdä jne. Seppo sanoi kerran minulle, että "keskityt liikaa siihen, että olet yksinhuoltaja". Lastenvalvojien mielestä en ole "sisäistänyt olevani äiti". Nämä kulkevat ihottumaa aiheuttavina piikkeinä lihassa, kunpa voisin pestä itseni sellaisesta ajattelusta jossa syyllistetään itseä sen sijaan että luotetaan itseen, omiin suunnitelmiin, toiveisiin ja voimavaroihin ja kuljetaan elämää sen mukaan. Tällä viikolla on tuntunut, että voimavarat ovat minimissään. Jatkan toki kulkemista, mutta selkä kipeytyy ja välillä vanha paniikki iskee suoniin; silloin on vaikeata hengittää.

Jokaista vapaapäivääni edeltää vitullinen säätö, stressi ja hullunmylly. Siitä sitten palkkioksi se levon ja riehumisen tarpeen välimuoto, kun kaikki pitäisi tehdä kerralla - kahdessa päivässä. Luoja armahda!!! Waka wanha Väinämöinen!

Palatakseni riettauteen, googletin itseni sekä nimellä että tällä "thaiteilija"-nimellä, Laurakarhu, josta voisi joskus tulla minun toiminimi tms. Varsin imartelevaa oli se, että ensimmäinen linkki minuun oli otsikoitu "Orgasmi II", ja jossa selitän, miten ikävöin "pippelin imeskelemistä", ja jossa luettelen eri runkkausvälineitäni, joihin kuuluu mm. "Aqualan L, puolimetrinen nallekarhuni ja mädäntyneet banaanit." Ajattelen riemulla, miten joku tuleva asiakas googlettaa minut nähdäkseen säkenöivää taidettani ja löytääkin tämän. Seuraavaksi selailen kuvia, joissa löytyy kuva minusta järjettömät pullonpohjasilmälasit päässäni, ja pisteeksi i:n päälle tämä:

Relatted searches:
Perseseksi Mp3
Hiussuonet
Laurakarhu
Perseseksi

...olen niin onnellinen. Sanoin eilen koulussa, että "te kaikki pidätte mua riettaana vanhana pieruna". Tän googletuksen jälkeen ei ole epäilystäkään siitä. :) Apua, tapaisinpa jo rakkaan ystäväni, jolla on hämmästyttävä kyky rauhoittaa mieleni ja kehoni samanaikaisesti vain läsnäolollaan. Enkä väheksy sitä odottavaa jännitystäkään, mikä kihelmöi jäsenissä juna-asemalla junan ovien kolahdettua auki. :)
Voikaa hyvin, lapset!!!

3 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Nov. 22nd, 2006 @ 11:39 am Päivän unipala

Yöllä nukahdin takan ääreen, märän puun palamisen ääneen ja tuoksuun, Kalevala kädessäni, lämmin mies mielessäni. Näin heti hyökkäävän väkivaltaista unta, jossa olin ensin bussissa, sitten laivalla - pelokkaan näköiset, kuin kiimaansa salailevat, vahvasänkiset miehet juttelivat kanssani harvasanaisesti, kuin peläten paljastavansa jotakin. Päästyäni pieneen laivaan (ei pakoreittejä) tyttäreni Saaran kanssa, tapasin aasialaissyntyisen naisen, joka jutteli hiljaa kanssani sängyllä:-"Ymmärräthän, että minun on pakko tehdä näin. Tämä on kosto.... (jostain). Minulle on tapahtunut paljon pahaa." Näin sanoen hän siveli pistooliaan, jonka pää oli naurettavan näköinen, pieni, sileä kiekko, jossa oli surkean pieni, vesipyssymäinen reikä. Panokset aseessa olivat kuitenkin kovia, sen tajusin kauhuissani, ja syöksyin kohti sitä paikkaa, missä Saara oli. Siellä minua kohti tuli pieni, pehmeäkäsivartinen, aasialainen näköinen hänkin - tyttö, ehkä kahden vanha - joka kietoi kädet kaulaani ja pyysi minulta suojaa. Kuljetin tytön alakertaan, mistä löytyi Saarakin - siellä pelokkaat miehet tuijottivat naista, joka istui kahareisin ahtaannäköisen tason päällä ja sanoi:-"Nyt minä ammun teidät kaikki yksitellen."

Aika muuttui hidastetuksi filmiksi, kun laskin kaksivuotiaan lapsen maahan ja katsoin naista, joka käänsi hiiiitaaasti pistoolin päänsä kohti lasta, ampui ja samalla kun käänsin pääni pois välttyäkseni näkemästä veren roiskuntaa, takerruin Saaran paitaan, joka oli sininen marimekkopaita; Saara oli ujo, sisäänpäinkääntynyt, peloissaan, mutta sillä oli miellytysilmeensä: "jos-minä-hymyilen-vähän-niin-ehkä-minulle-annetaan-anteeksi"... ihmeellisellä, kierteisellä liikkeellä onnistuin tempaisemaan Saaran liiterimäisen puunsäilytyslaatikon yli, se vain vähän raapaisi hänen reittään, hän hymyili yhä vaikean näköisenä, kyyneliä silmissään, nainen ampui jo miehiä, yhä hidastetusti, minä sain lapsen ja sitten itseni nurkan taakse, alan tunkea Saaraa vessaan, ahtaaseen vessaan, liimaamaan valkoista, rumaa liimapaperia päälle, itsestäni en tiedä, pelkään niin kuolevani... sitten herään.

Kun käyn vessassa, pelkään katsoa itseäni silmiin ja kun kurkkaan ulos, mistä kiimainen Viiru pujahtaa hyisestä ulkoilmasta sisään, näen hetken aasialaisen tappoilmeen ja asekäden sojottavan suoraan kohti rintaani - kauhu!

Sitten luen vielä vähän Kalevalaa ja sammun heti. Nyt olen luokkatoverini neiti K:n kanssa punaisessa huoneessa, hän viettelee minua, hihittelee ja flirttailee kanssani, sitten yhtäkkiä hän esittelee uutta keksintöään: pienen imukupin, jonka voi laittaa klitoriksen päälle. Hän haluaa myös kokeilla sitä minuun, siitä pimppi menee ihan pieneksi rusinaksi, mutta se tuntuu tajuttoman hyvältä - myöhemmin joudun jonnekin ja soittelen neiti K:lle, että:-"Mä jäin ihan kiimaan!" Neiti K. vastaa, naurua äänessään:-"Voi voi! Olisit sanonut, että jäät kiimaan - oltais jatkettu... tässä tuli nyt väärinkäsitys, mä luulin, ettet sää halua..." Minä:-"Niin, niin, mä oonkin niin rakastunut, että en tiedä, en tiedä... haluaisin.. haluaisin kai olla uskollinen."

Seuraavaksi olen Gruusian sodassa sotavankina. Hiekkaisessa, pölyisessä maassa kuoppasilmäiset naiset kantavat kiljuen ja valittaen laihoja lapsiaan, minä maastoudun pommien ja miinojen tieltä, näen pölyn läpi vain vangitut, valittavat, vapisevat ihmisjoukot; haistan haavojen ja tuoreen veren tuoksun... yritän suunnitella strategiaa, jolla voisin muuttaa pahan hyväksi. Jostain tulee joku, joka lupaa:-"Me voisimme siirtää sinut ylempiin tehtäviin." Käy ilmi, että "ylempi tehtävä" on astronautin assistentti. ;D Menen avaruusasemalle, josta jokapuolella saa korviinsa omituista huminaa, alkuääntä - keskellä suurta, putipuhdasta ja kliinisen valkoista lattiaa seisoo ylväs, suoraryhtinen nainen, joka ilmeettömin kasvoin ilmoittaa minulle tehtäväni avaruusaluksessa. Minun (ja luokkakaverini Helin) pitää lajitella pieniä osia, kuljettaa niitä suojatusta huoneesta varsinaiseen alukseen, ylväälle naiselle, joka todellisuudessa ohjaa meitä varmoin ottein läpi maailmankaikkeuden. Heli ja minä olemme samalla innoissamme mutta paniikissa, paksuin kumisin hanskoin pyörittelemme käsissämme rasvaisia rataksia, muttereita ja pienten digitaalikellojen näköisiä osasia ja mietimme, olemmeko ottaneet oikeat osat. Jossain vaiheessa nainen sanoo:-"Jos teistä tuntuu vaikealta tämä työ ja painovoiman aiheuttamat pahoinvointioireet, niin menkää tuonne takahuoneeseen - siellä on sieniä, syökää niitä, se auttaa epätodellisuuden tunteeseen." Heli menee oitis ja hihkuu pienessä, kaikuvassa varastossa:-"Laura!!! Tuu äkkiä tänne, tää on täynnä sieniä ja KALJAA! Tuu heti!!" Minä mutisen jotain poissaolevana, en halua myrkyttää mieltäni sienillä, tahdon kokea kaiken vastaantulevan puhtaana ja selkeänä.

Avaruussession jälkeen on meillä tauko, menemme harhailemaan alueelle, jossa on jotkut teatteribileet - rautaisen, goottikuvioidun portin edessä seisoo suurisuinen mies ja nauravainen nainen, menen heitä kohti ujosti, tutustuakseni; mutta he vain nauravat omille jutuilleen ja siirtyvät sisätiloihin. Minäkin hiivin jäniksenä sisälle, siellä on paljon tuttujani, joista kukaan ei tunnu minua huomaavan: ihmiset ovat töissä, joku siivoaa, joku lukee reploja ääneen.. menen juttelemaan suurisuiselle miehelle ja käykin ilmi, että se on lapsuudenystäväni Jari. Hän kysyy mitä minulle kuuluu, ja vastaan:-"Noh, aika rankkaa. Olin ensin sotavankina Gruusiassa ja sitten yks astronautti palkkas mut. Nii.. ja sitten mää taidan olla aika rakastunu.. tuntuu, etten ole enää kunnon bi:kään, kun se mies on niin miehekäs! Ha ha ha!!" :)
Sitten pääsen jotenkin tämän miehekkään miehen syliin ja uni muuttuu ihanaksi lillumiseksi sängyssä.. kunnes herään inhottavaan pimeyteen ja kylmyyteen 5.50 ja tajuan, että myöhästyn kohta koulusta.

Kun koulubussissa torkun vielä vähän aikaa, näen unta, jossa naismehiläinen on tehnyt jonkun virkavirheen työssään. Työnantaja - miesmehiläinen - kytkee häneen myhäillen omituisen kojeen valkeita, sähköä sähiseviä sensoreita - kojeen tarkoituksena on kiihottaa naismehiläinen niin kajahtaneeseen tilaan, että lopulta hänen on pakko tunnustaa virkavirheensä.. Naismehiläinen kiemurtelee sairaalapöydällä, sensorit karvaisiin ja raidallisiin tisseihinsä kiinnitettynä, huokaillen... Samaan aikaan uni maalaa minut viereiseen huoneeseen, samat sensorit kehoni intiimeissä kohdissa. Kauko-ohjain on rakastetulla, hän ohjaa sensoreiden liikkeitä sorminäytöltä, johon on kiinnitetty pieni kynä. Lopulta, kun taivun selkä kaarella sairaalapöydällä, kun sensorit napsahtelevat iholtani pois liikahdellessani rytmikkäästi lähenevän orgasmin kourissa, ähkii rakastettu peilin takana tuskastuneena ja valtava pullistuma farkuissaan:-"Päästäkää mut tonne huoneeseen! Enkö mää vois mennä tonne huo-nee-seen! Haluan tota naista - niin mielettömästi!!!" :)

4 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Nov. 14th, 2006 @ 09:46 am Liittymä kii

Puhelinliittymäni suljettiin tänä aamuna - olis pitänyt eilen jo soittaa dna:lle, mutta pelotti. Vittu tätä elämää. Rahat loppuu, ku olin kipee, enkä päässy soskuun ku olis ollut aika - kohta on luultavasti eessä diakonissan ruokapankkiin soittaminen - mutta kun sinnekään ei voi soittaa, kun liittymä on suljettu. Tekis mieli tappaa ittensä, mutta ku elämä on nii ihanaa. Voi vittu.

3 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Oct. 26th, 2006 @ 02:51 pm Voi muna!

Palli!Muna!
Mää sain viitosen kurssista! Ja nyt alko viikonloppu(miulle)!
Perse! Elämä rokkaa! Mää haluaisin nuolla sensuelleja huulia ja juoda punaista & makeaa viintä niiltä! Ah!
Ahtisilli. Hihihihihi :D

3 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Oct. 26th, 2006 @ 08:48 am Like A Virgin(au!)

Madonna oli nero nuorena. Miksi siitä tuli semmoinen kalpeasilmäkuoppainen ruikuttaja: "...wheeeen your heaaart is broken.(snif)" Paljon säkenöivämpää on hypätä koulubussista ulos rapeaan (kiitos uudesta sanasta, sinä ihana, kaukainen jänis) pakkaseen, ketkutellen lanteita ja etusormia (tip tap-asennossa korkealle ylööös) kuin: "But you ma-a-a-ake me feel shiny and new!!! (tit tit ti!) Like A virgin, (auu!) touched for the very first time!!! (aahh!) Like A Vi-i-i-i-rgin. When your heart beat next to mi-i-i-i-ine... ou ou oou ooh... ou ou ooh.. (aah) (tit tit ti!)" Siinä vasta biisien aatelia! Bussikuski tuijotti minuu suu auki. Ah, olin aivan hurmoksessa. Muna. Nyt mun pitää mennä piirtämään mallia. Meillä on naismalli! Hii!! :)

6 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Oct. 24th, 2006 @ 02:26 pm Katkonaisia unia

Unessa Saara on hukassa. Poden koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, että laiminlyön Saaraa olemalla Saaran kanssa liian vähän. Seikkailen leikkipuistossa hänen kanssaan, ja kuitenkin kaipaan koko ajan muualle (ehkä oikeastikin). Puistossa on ihmisiä, jotka moittivat minua huonosta vanhemmuudestani (herättyäni tällainen episodi tapahtuu aamulla oikeasti). Kaikki leikkipuiston telineet ovat kohtuuttoman isoja ja lapsi meinaa hukkua niihin. Odotan Seppoa hakemaan Saaraa, sen jälkeen minulla olisi vielä pari tuntia viettää aikaa minulle rakkaaksi käyneen miehen kanssa; joka asuu leikkipuistoa vastapäisessä kerrostalossa. Tähyilen sinnepäin koko ajan.
Luulen Sepon hakeneen Saaran, kun olen korkealla hississä monikerroksisessa talossa ja vanha täti nuhtelee minua katseellaan hississä. Olen matkalla miehen luo, mutta matka keskeytyy: eteeni ilmestyy valtava, musta uimarengas, joka peittää näkyvyyden koko näkökentästä. Lapsi ei olekaan isällään. En ehdi miehen luo, kun herätyskello soi.

Herättyäni Saara kiukuttelee koko ajan. Reagoin ehkä yli, mutta olen kyllästynyt kaikesta purnaamiseen. Tukkaa ei saa harjata, lapsi tahtoisi joka aamu olla poissa päiväkodista ja ympäripuhuttuani hänet, tahtoo hän ottaa koko leluvarastonsa mukaan. Muutaman tappelun jälkeen tajuan, että yläpysäkiltä lähtevän koulubussin lähtöön on viisi minuuttia. Saara huutaa mua tyhmäksi. Minä huudan takaisin: itse olet hölmö, kun aina pitää tapella samoista asioista. Että äidin pitää keritä kouluun, että päiväkodissa on oltava. Keski-ikäinen täti kritisoi minua kadun toiselta puolelta: "Kumpi teistä on lapsi?" Viimeinenkin ruuvi tipahtaa päästäni, alan puhista naiselle, että olisitko valmis itse tulemaan auttamaan tälläisinä aamuina, jolloin lapsi kiukuttelee kaikesta. Että meillä on ollut raskasta ja tekemisiäni on turha tuntemattomien paheksua ääneen. Hän sanoo: "Minä tiedän. Minä tiedän. Mulla on itselläkin ollut lapsia." Vastaan:"Sittenhän myös tiedät, että vanhemmat voivat joskus saada raivareita." Nainen vastaa vaisummin:"Tiedän."

Saavuttuani päiväkotiin mulla on jo järjettömän syyllinen olo kuin raskas musta pilvi pään ja kipeiden hartioiden ympärillä. Pyydän anteeksi Saaralta, mutta selitän samalla, ettei joka aamu jaksaisi tapella samoista asioista, kun on kiire. Kiltti Saara selostaa - vielä kyynelsilmin:"Ens kerralla mä jätän lelut kotiin." Syyllisyys painaa harteita betonikiloissa, kun juoksen ylämäkeen pysäkille. Siellä mietin, miksi aina pelkään sanoa suoraan asioita. Mietin, miten jälkikäteen aina harmittaa oma alistumiseni ja alakynteen jäämiseen tunteeni, kun jätän kiltteyttäni, pelkuruuttani ja hienotunteisuuttani asiat sanomatta. Nyt kun repesin suoralta kädeltä, jäi mulle ainoastaan paha mieli ja raskas olo. Mikä olisi kompromissi - ei antaa vieraiden ihmisten polkea tai arvostella itseään, mutta ei myöskään räjähtää kuin moukka? Mietin, miten paljon mua kyllästyttää se, että ihmisiltä, jotka minua paheksuvasti ovat viime aikoina arvostelleet, saan kaikkein vähiten sellaista apua, joka näiden arvostelevien ihmisten mielestä olisi välttämätöntä väsyttävän yksinhuoltajuuden tueksi. Eniten harmittaa lapsen itkuiset silmät ja liikuttava lupaus.

Bussissa nukahdan taas ja näen taas saman ihanan miehen juoksevan metsässä. Sieraimet höyryävät, jalkapohjat iskevät hyisiä lumikiteitä ratisevasta kinoksesta, kulmakarvat ja ripset ovat umpijäässä ja mies hymyilee, juoksee ja raivaa lihaksikkailla käsivarsillaan tietään lumisten kuusien välistä. Uni kääntyy siihen, että herään silmät kiinni ja muistan kaikki ystäväni, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa onnistumatta siinä.

Helsingissä näin unta, jossa Leninin pulunpaskaisella patsaalla oli valtavan pitkät jäniksen korvat. Kun seuraavana aamuna menimme baariin Kalliossa, oli siellä juuri sellainen patsas(ilman korvia). Mä olen meedio. :)

2 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Oct. 11th, 2006 @ 12:04 pm Pitkästä aikaa

Jep, eli en pääse usein koneelle - koulustakin jouduin pinnaamaan, kun ei ollut rahaa eikä aikaa käydä koulussa; järjestelin mun raha-asioita, jotka ovat vieläkin suht perseellään - koulussa pääsen näin kurkkimaan pois uutispimennosta, mutta nytkin pitäisi tutkia luomuviinejä ja marjoja ja rakennella portfolioo ja ties mitä... Kaipaan sitä, että voisin rauhassa kirjoittaa ja piirtää - ja se ei onnistu, ennenkuin on tilaa rentoutua(sitä mulla on harvoin). Eroni jälkeen Saaran hoitaminen on tuntunut raskaammalta, kun lepohetkiä on vähemmän, ja olen (liian) usein stressaantunut äiti, joka touhuaa omia juttujaan pää höyryisenä sen sijaan, että keksisi jotakin mukavaa perheensisäistä puuhastelua... Kotonani asuu pieni kissanpentu nimeltä Hopea, joka ei ole oppinut sisäsiistiksi lukuisista kasvatusyrityksistäni (mur mur ja niskavilloista kiinni ja pikkukatti kannetaan paskaläjän ääreltä hiekkalaatikkoon)...

Tänään tuntuu siltä, että pää on pölyinen tehdasalue josta harvakseltaan erottaa selkeitä asioita jos tihrustaa niin että pää tulee kipeäksi; toisina päivinä taas tuntuu paremmalta, tarkoittaen että mielikuvitus toimii täysillä ja taistelutahtoa sekä uskoa elämän merkitykseen on olemassa, asiat tuntuvat mielekkäiltä ja ajatus luistaa.
Ellen ole jo muistanut sanoa, kaipaan (taas) paljon ystäviä ympärilleni ja tahdon neljän seinän päällekaatumisuhasta ja uutispimennosta pois.

Ajattelen usein ihmistä, joka muutti pois tästä kaupungista äskettäin ja joka onnistui liikuttamaan sisintäni syvältä, kaikista sisukkaista defenssimekanismeistani huolimatta. Se tuntuu hyvältä ja täyttävältä kuin lämpimät sämpylät syysiltana, vaikka toisinaan pelottaakin ja hirvittää, että mitä mää näiden tunteideni kanssa teen; tunteiden, joita en ole oppinut käyttelemään vielä tähän ikään mennessäkään.

1 comment
Leave a comment
permanenttilinkki

Aug. 14th, 2006 @ 01:09 pm Arki alkaa rytinällä

Todellaki. Oi, se mulle kertokaa: miksi asiat eivät voi tapahtua sillä lailla iisisti, että ihmiselle pukattaisiin hitaaasti ja vaikkapa pari päivää ennen tilannedeadlinea ennakkovaroittaen, että "tässä tämä nyt on - prePAIR for it!" Ei ei. Mun elämässäni asiat kissat viipyilevät pöytien alla pelokkaina, vaikka kuinka koettaisin maanitella niitä hyppimään pöydille - ellei jopa silmille - ja lopulta; juuri kun sitä vähiten odotan - ne kaikki pirulaiset loikkaavat kimppuuni yhdellä kertaa sähisten ja kynsien. Ja voi, ei tätä elämäni absurdiutta paranna se, että koettaisin itse hidastaa, rauhoittua, seestyä, nauttia yhden asian kerrallaan... nyt tuntuu, että elämä nauraa pilven longalla: taas mä pudotin sadekuuron sen niskaan! Kuinka monta sateenvarjoa pitää vielä ostaa?

Heh, menee aika korkealentoiseksi. Täytyy ehkä puhua suomea. Koulu alkoi. Olen onnellinen. Lopetin mielialalääkkeiden syömisen ja voin sen vuoksi älyttömän hyvin. Mutta raha-asiat kusee täysillä; päätöksiä joita tiettyjen instanssien piti tehdä, ei vain kuulu. Ja minä, joka olen taipuvainen syyttämään itseäni asioista, kipuilen sen välillä että vetäytyäkö taas kainouden ja pelkuruuden kuoren alle vai kaivaako esiin se rähjäpäinen taistelija, joka minussa kyllä asuu. Niinkuin tämäkään ei vielä riittäisi, niin sain päivää ennen koulua tietää että taas sitä eräästä ihmisestä on henki paennut. Viimeksi kun koulu alkoi, kuopattiin päivää ennen isoisääni, joka oli mulle kuin isä. Tässä sitä mennään. Kertarytinällä.

Nautin siis elämästä, mutta en jaksa lakata ihmettelemästä näitä yllätyksellisiä annoksia, joita se minulle tarjoilee kaksin kourin ja mega-annoksina. Rakastan elämää, mutta olen järkyttynyt ja hämilläni. En tajua mistään mitään enää. Tahtosinpa vaan joku kerta kirjoittaa tännekin pelkkää paskaa, sitä että ostinpa munkin enkä jaksanut syödä sitä loppuun jne.

Saara säteilee ja voi hyvin. Mä hehkun jotain ihmeellistä energiaa, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Nyt kun osaisin vielä hengittää syyyyyvääään ja astua askeleeni rauhallisesti.

Leave a comment
permanenttilinkki

Jul. 20th, 2006 @ 03:31 pm Punainen karva kasvaa pankinjohtajan korvasta sisään

Tyttäreni tahtoi eilen pitää välttis semmoista metsähattua päässä, mikä on maastokuvioinen lierilätsä, jossa on semmonen kärpäsverkko, joka laskeutuu pidemmälle kuin hänen vaaleat kutrinsa. No mulla oli sitten semmonen vihree villamyssy, kun tukka oli märkä ja teki mieli näyttää räppäriltä.

Eikö multa kysytty kaks kertaa "paukkuja" ja "pilvee" sen päivän aikana, vaikka Saara istuskeli siinä läheisyydessäni koko ajan. Tuntuu älyttömältä että jokin vaate, kuten myssy jota yhtä hyvin voisi pitää jokin seitsenvuotias kersa saa sellaisen reaktion aikaseksi. Taikka sitten mä vain näytän niin kahjolta. :D

Onnellisena ollessani laulan aika paljon. Joitain ihmisiä se kummeksuttaa, mutta en välitä. Mikä valtava voima onkaan kruisailla vapauden ja vauhdin huumassa pyörällä pilvisellä Pispalanharjulla. Muutosvoimaa.

Tekee mieli reggaeilla. Kun olis joku seurue. Aina kun minulla on vapaata niin en osaa päättää mitä tehdä. Energiaa vapautuu moniaita kourallisia kaikista kehon solukoista ja minä senkun istun koneella ja jumitan. Mutta en kauan, sviu!! Moi moooi, nähhään!

3 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Jul. 17th, 2006 @ 01:15 pm Om pamde mani om

8 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Jul. 17th, 2006 @ 12:42 pm Vruoristorrrata

Heittelehdin. Siirryn laidasta toiseen. Nykyään, kun kaikki on nimellistetty ja persoonallisuushäiriöiden diagnooseilla on nimet, minullekin varmaan löytyisi joku oma kiva pikku titteli. Nuorena kuitenkin uskoin vilpittömästi, että

kun mua surettaa, niin mä itken
kun mua vituttaa, niin mä murjotan tai huudan
tanssin, juoksen, liikun
tai taas itken
kun olen iloinen, nauran

niin ne tunteet ovat tänäänkin heittelehtineet laidasta laitaan. Jotenkin tuntuu, että mulla ei ole vain yhtä tai edes kahta tasoa, joilla työskennellä asioiden käsittelemisprosessissa; asioiden, joiden on ollut pakko siirtyä taka-alalle, kun on ollut keskityttävä selviytymiseen. Sitä minä tarkoitin sillä kun sanoin edellisessä postauksessa, että on vielä paljon säädettävää.

Ja sitä on! Toisaalta pitäisi keskittyä toimintaan ja tulevaisuuteen, olla salamannopea, rehti, järkevä, viisas, tarkka, kunnianhimoinen, kunnioittava, kunnollinen (haha)... toisaalta taas jotkut syvissä vesissä hitaasti liikkuvat, valtavat merihirviöt (minun pelkoni itseni ja ihmisten suhteen, minun yhä vielä arka ja kipeä tuskani erosta, lapsuudessa kieroon kasvanut elämänpuuni jota yritän kaikin mahdollisin keinoin ojennella ja oikoa) - ne demonit tempaavat mut pinnan alle heti, kun tulee joku pieni hengähdystauko kaikesta säätämisestä ja asioiden järjestelemisestä. No, sitten taas itken.

Tai tuijotan seinää.

Ikävä mulla on nauramista. Olen vitun kyllästynyt kaikkeen spekulointiin, analyysiin, asioiden järkeistämiseen ja liialliseen vakavuuteen; tällä hetkellä kaipaan huoletonta olemista niin paljon kuin että se olisi itse ilma jota hengitän. Oon ollu asunnottomuuden ja kauheiden tunnemyrskyjen riepoteltavana niin kauan, että kaipaan juurtua ja kasvaa taas aloillani... kaipaan hurjasti itseäni ja sitä ihanaa olentoa, joka minä olen(ei sitä itseään keinuttavaa itkusäkkiä, joka ei muista mitään tai sitä kuka on).

Sain ystävältä kasvin uuteen kotiin. :) Se on jo kasvattanut pienen vauvan kolmessa päivässä, pidän sitä hyvänä merkkinä. Yritin maalata uudessa kodissa, mutta öljyvärit jäi koululle ja siitä tuli ihan paska. Whatever, pääasia on itse eläminen. Tänä aikana oon tajunnut miten helvetin suuri merkitys elämisellä on, itse elämällä - ei kaikella sillä oheistoiminnalla joka siinä ympärillä häsää ja pyörii kuin itikkaparvi; sillä, etten päässyt Ilosaarirokkiin, sillä, ettei mulla ole varaa ostaa lapselleni jotakin mitä hän kulloinkin haluaa tai itselleni tissiliivejä(samat vanhat tutut vuosikertaa... ööö... kai 2004 :D), millä hyvänsä, mikä saa mielen taas masentumaan - kaikki pienemmät murheet on tässä vitun vuoristoratashowssa ihan yhdentekeviä.

Sen sijaan merkitystä on sillä, mitä minä olen, mitä ajattelen. Merkityksellistä on, kun joku ystävä hymyilee mulle ja morjestaa kadun toiselta puolelta. Merkityksellistä on se että saan lainata viikon Railan pyörää joka kulkee jumalaisesti ja jarruttaa pehmeästi pikku polkaisusta aina kun meinaan ajaa mummon päälle :D (ajan melko lujaa). Merkityksellistä on se, että saan istua teekuppi kädessä takan ääressä ja lukea kirjaa. Se on merkityksellistä, kun olen käynyt suihkussa ja istun lattialla ja kuuntelen musiikkia ja hieron hiljaa pahkuroita molemmista hartioistani. Sillä on merkitystä, kun annan tuulen tuivertaa kun kävelen rinteen päällä, nautin siitä ja pilvistä ja siitä kun käteni heiluvat puolelta toiselle ja lantioni keikkuu ja jokainen raajani on vielä tallella. SILLÄ on merkitystä, ei sillä että otanko eläkevakuutuksen kun kellokin tikuuttaa perkele kolmeakymmentä.

Tuntuu jopa, että olen iätön. Tuntuu että tästä vasta alan kasvaa. Tuntuu että tästä vasta elämä alkaa. Pelkään, mutta jos myönnän pelkoni, saatan alkaa kasvaa, hitaasti, varovasti. Karhulaura. Laurakarhu. Ihanaa olla elossa. Kiitos luojan.

Ystävääni lainaten: Praise the Lord-AH! :D

1 comment
Leave a comment
permanenttilinkki

Jul. 14th, 2006 @ 03:37 pm Onnenpäivä!

Mä sain kämpän Pispalasta! Vuokrasopimus tehään kai huomenna. Pihassa kauniita omenapuita ja vadelmapensaita jotka näkyy myös olohuoneeni ikkunasta ja kyyhkysillä pesä katonrajassa. Pääskyset kujertaa, arska paistaa ja elämä tuntuu saatanan hienolta. Tuntuu että eroamisen tuomat romahtamisen tunteetkin ovat jotenkin taka-alalla, niinku hämärän rajamailla. Tiedän että tässä on vielä paljon, paljon säätämistä mutta:

mulla on koti. :)

25 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

Jun. 8th, 2006 @ 11:54 pm Sekavaa

Kriittinen minäni on läsnä heti kun on aika kirjoittaa. Olemassaoleva minäni ei ole enää missään määrin itseään hallitseva, kontrolloiva ja tilanteet ennakoiva - olen täysin tuuliajolla, odotan kaikkea ja en mitään. Asuntoa ei ole löytynyt, tilanne on uhkaava - kun olen Saaran hoitovuorossa, etsin itsestäni kaiken energian ja empatian mitä kykenen, jotta voisin lohduttaa tuota ihmistä jonka vaikka sopeutuvassa, vaikka pienessä päässä kytee sama epävarmuus tulevaisuudesta mitä minulla; ja vaikka minun tehtäväni olisi kyetä kokoamaan itseni peruskallioksi jokaisena epävarmana hetkenä, en pysty tekemään sitä juuri lainkaan vaan repeilen helposti, olen itkuherkkä, alan jopa myöntää aika ajoin että (ero)masennukseni taitaa olla aika voimakasta.

Kolikon toisena kääntöpuolena: tässä kaupungissa oleilusta löydän sen mitä kaipasinkin: näen joka päivä eloisia ihmisiä, mulla(ja Saaralla)on tilaisuus käyskennellä ties missä vehmailla ja männyillä, emmekä silti jää onton sosiaalittomuuden putken sisälle vaan tapaamme joka päivä jonkun ihmisen. Mulla on uskomattomia ystäviä, ihmisiä jotka ruokkivat mua henkisesti ja aineellisesti viikottain, vaikken edes uskalla pyytää mitään almuja tässä alennustilassani. Tänään viimeksi Hanneriina ruokki meidät herkullisella ja ravitsevalla kalasopalla.

Ensiapusosiaaliasemalta meitä pyydettiin siirtymään väliaikaisen postiosoitteen osoittaman kaupunginosan sosiaalitoimen piiriin, sieltä pyydettiin meitä siirtymään takaisin ensiapusosiaaliasemalle(ja soittamaan diakonilaitokseen, jotta saataisiin ruokaa). Lainaterapeutti pyysi menemään suoraan päivystykseen, jos alkaa levitä pälli, sieltä sanottiin, että mene johonkin terveyskeskukseen. Mua alkaa naurattaa koko elämän mahottomuus, ei yhteiskunnan ja maailman pahuus sikiä mistään tietyiltä "pahoilta" tahoilta, se on "kuin musta paskapilvi joka leijuu kaupungin yllä", A.W.Yrjänän haastattelua lainaten.

Viime yönä en nukkunut yhtään, vaan pyörin Saaran vieressä sairaassa asennossa koko yön, nousin ylös, selailin Mikon psykologisia opuksia, naksuttelin varpaitani, runkkasin varmaan kymmenen kertaa, nousin ylös, menin pesulle, menin tupakalle, haistelin siellä tuomen tuoksua, itkin, naksuttelin sormiani, menin takaisin pyörimään sänkyyn, puristelin mahaani ja ajattelin että hyi kun mul on iso maha, nukahdin, näin unta että joku ihminen makasi päälläni, hymyili ja sen vartalo painoi ihanan raskaana minua vasten, heräsin "yölliseen siemensyöksyyn" :D - nousin taas ylös, join vettä, mietin että itkettää mutta että jaksankohan enää itkeä, luin taas jotain kirjaa, heitin jalkani ihmeelliseen jooga-asentoon niskani taakse lattialla(ja meinasin reväyttää alaselkäni), puristelin tissejäni ja aattelin että onpas mulla ihanat tissit, kaaduin omituiseen puoliuni-horrostilaan, näin unta että sosiaalityöntekijä sanoo:"Joo, tulkaa tänne heti - me autamme teitä"... heräsin, masennuin...

Nytkin olen kuolemanväsynyt, mutta en "jaksa" mennä nukkumaan. Tekisi mieleni piirtää tästä ajasta sarjakuvaa, kuvapäiväkirjaa, mutta milläs vitulla minä alan musteen kanssa söhräämään kun Saara juoksee joka suuntaan, niska hajoaa ja kuljetan omaisuuttani pienissä muovinyssäköissä, jotka saavat kaikki itseään kunnioittavat rouvat tuijottamaan minua halveksuvasti - he, joilla on aikaa ja varaa harkita jonkun Vapaavalinnan hyllyn edessä pitkään, ostavatko leivänrieskan päälle vitun kalliita, pieneen purkkiin pakattuja aurinkokuivattuja tomaatteja tai kapriksia vaiko savustettua lapinkinkkua ja hätkähtävät, kun kailotan Saaralle käytävän toisesta päästä että "RAKAS, PISTÄ HETI POIS SE, EI MEILLÄ OO VARAA MIHINKÄÄN SUKLAAMUROIHIN!!!"

Nojoo, ei mulla ole mitään ketään vastaan, ehkä olen vain liian väsynyt estääkseni katkeruutta omaa(järjen ;)köyhyyttäni vastaan. Toisinaan koen huumaavia vapauden puuskia: olen vapaa riippuvuusrakkaudesta, vapaa suhteista, vapaa lääkkeistä, vapaa vaatteista, vapaa rahasta, voin lopettaa tupakanpolton tai hypätä koskeen, voin kusta metsään ja poimia samalla metsämansikoita, voin hymyillä ihmisille täydellä suulla vaikka olenkin ruma ja kasvoni ovat pölyiset ja turvonneet, voin laulaa kadulla kuten tänään teimme Saaran kanssa, kun pyöräiltiin. Laulaminen auttaa ja laulamisesta tulee mieleen taas kaikki rakkaat ystäväni - oi oi teitä siskot ja veljet - joiden jatkuvan ihanaa, yllättävän putkahtavaa läsnäoloa ilman vajoaisin ehkä yhä, yhä syvemmälle ja yhä lujempaa vauhtia(pääni laajoihin vesiin).

Eipä tässä mikään juuri oo muuttunut. Ei ole kotia, koen syyllisyydentunteita "huonosta" äitiydestäni, säästelen pennejä ja tuhlaan niitä kun mulla on vapaapäivä, kaipaan hellyyttä ja kiihkeyttä mutta kammoksun ajatusta suhteesta - ja edelleen ne tunteet vaihtelevat äärimmäisestä epätoivosta mitä suloisimpaan, elovenatyttömäiseen auvo-olotilaan, jossa nuuhkin kevättä ja ymmärrän elämän tarkoituksen(!!! eli sen jota en ymmärtänyt, kun olin hetki sitten taas siellä helvetissä). Tutkin itseäni, kuuntelen niin paljon hyvää musaiikkia kuin mahdollista ja luen iltapalaksi Alice Millerin Lahjakkaan lapsen tragediaa. Hyvää yötä maailma.

5 comments
Leave a comment
permanenttilinkki

äskettäiset visiitit \| arkku \| veljet ja siskot \| käyttäjätieto \| Previous 20 \| Top

KARHUNLUOLA

katkonaisia henkäyksiä

Advertisement